Etsivä Romppainen ja etelänmaan arvoitus

Kielletyt kemikaalit

Eräänä syksyisenä iltana vuonna 1936 neljä työväenluokkaista miestä oli kokoontunut Sörkässä sijaitsevaan kellariin nauttimaan salakuljetettua pirtua ja lätkimään korttia. Kellariloukon ilma oli sakeana tupakansavusta, gramofoni soitteli ties mistä hankittua jazz-levyä, jossa saksalaiset muusikot yrittivät kovasti tekeytyä Amerikan neekereiksi.

Miehistä kenties huomiota herättävin oli tuolillaan keinuva, pienikokoinen ja hintelä Olli Ohmi, joka ei malttanut olla paikallaan hetkeäkään ja puhui varsin nopeasti ja oudosti. Pikkumiehen kädet ja jalat nykivät nopeasti, sinisten silmien älykäs katse ja puhetulva ilmaisivat miehen sisällä vellovan magneettisen voiman. Sanat seurasivat toisiaan nopeina ryöppyinä, eikä puhe ollut aivan tavanomaista suomea, sillä Ollin äidinkieli oli ruotsi. Tällaisten seikkojen vuoksi monet katupojat aluksi aliarvioivat kaduilla nykivän pikkumiehen, joka sivalsi kuitenkin nopean iskusarjan pilkkaajiensa kaikkein arkoimpiin paikkoihin.

Olaf Ohmqvist oli peräisin ruotsinkielisestä työväenluokasta, ja hän oli nerokas sähköteknikko ja radioamatööri, jonka sanottiin lisäksi hankkineen tietonsa ilman muodollista koulutusta aivan oman nokkeluutensa avulla. Olli piti omaa pientä sähkökorjauksiin erikoistunutta putiikkiaan, joka tuotti hänelle siksi vaivattoman elantonsa, että hän saattoi kuluttaa pitkiä aikoja radioamatöörikokeiluihinsa ja pirtupiireissä seikkailuihin. Hän oli pukeutunut työhaalareihinsa, joista pilkisti monia erilaisia työkaluja, ja imi pahanhajuista savukettaan lyödessään korttinsa pöytään.

”Mutta mitäpäs jos Franco voittaakin Espanjassa”, totesi Olli suomenruotsalaiseen konekiväärityyliinsä,”silloin maamme oikeistovoimat vasta innostuvatkin, ja työväenliikkeemme joutuu joka tapauksessa aloittamaan uuden taistelukauden, sillä fasistit innostuvat vallan mahdottomasti, ja yrittävät työläistä kyykyttää! Ei, toverit, meidän pitäisi lähteä taistelemaan Espanjaan. Minusta tulisi, kuten tiedätte, aivan erinomainen lisäys tasavaltalaisjoukkojen viestijoukkoihin. Ja sinusta, Adolf, tulisi oiva ase propagandasotaan, koska voisit esittää Hitleriä propagandassamme!”

Olli viittasi vieressään istuvaan, oudolta tuoksuvaa piippua polttelevaan Hitleriin, joka oli oikeastaan Pena, viinatrokareiden kanssa asioiva puuseppä, joka oli näidenkin juominkien pirtupullot hankkinut salakapakkana toimivaan kellariinsa. Sattumalta Pena näytti ulkomuotonsa puolesta ja työmiehen asuaan lukuunottamatta aivan Adolf Hitleriltä, mikä ei häntä kuitenkaan suuresti harmittanut. Kaikkea muuta kuin kansallissosialistinen Pena nautti suuresti päästessään esittämään Hitleriä tovereilleen, olipa jopa opiskellut hieman saksaa ja opetellut ulkoa Hitlerin puheita päästäkseen paremmin ivaamaan fasistidiktaattoria. Jos joku erehtyi kuitenkin oikeasti luulemaan Penaa fasismin kannattajaksi, tuli hän hyvin surullisesti, sillä hän oli suurisydäminen vasemmistolainen ja työväenluokan mies.

”Jawohl, meine euer sind aus feuer”, karjui Pena hieman omituisella saksalla, ja kääntyi sitten seuraavana istuvan toverin puoleen: ”Mutta sinä, Pavel, voisit kutsua avuksesi Venäjän bolshevikit ja yhdesssä murskaisimme koko fasismin!”

Patukka-Paveliksi kutsuttu mustapartainen ja synkkä mies oli vanha venäläinen matruusi, joka vannoi anarkismin nimeen ja kirosi kotimaansa bolshevistisia lihamyllyjä. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Tsaarin laivastossa palvellut matruusi oli kääntynyt vallankumouksen puolelle, mutta osallistunut myöhemmin Kronstadtin kapinaan. Pavel oli jotenkin säilyttänyt nahkansa ja purjehtinut siitä pitäen maailman merillä pitäen Helsinkiä kotisatamanaan. Karaistunut mies käsitteli tunnetusti pamppuaan tehokkaasti, mistä syystä häntä kutsuttiin Patukka-Paveliksi kaikissa satamakaupungeissa, joissa hän oli käynyt. Juomingeissa muuten synkkä Pavel saattoi innostua kertomaan mitä uskomattomimpia tarinoita noin kymmenellä eri kielellä, eikä näiden sekavien kertomusten totuudenmukaisuutta kukaan uskaltaisi kyseenalaistaa.

”Kyllä, mutta luulenpa että bolshevikit siitä hyvästä hakkaisivat hampaani irti”, sanoi Pavel hirtehisesti irvistäen, ”mutta tämä Romppainen tässä olisi oiva lisä SMERSHiin, mikäli vaivautuisi Leninin aatteeseen uskomaan.”

Lihaisa Romppainen hörähti Pavelin huomautukselle niin, että kaksoisleuka värähti ja silinteri oli vähällä pudota pois rasvaisen, mustan tukan päältä. Tukeva ja kookas, likaiseen ja hieman liian pieneen juhlapukuun pukeutunut mies oli varsin väkevä ja kovaluonteinen, vaikka silmissä ja suupielissä vilkkuikin usein vaivoin kätketty hymyntapainen pilke. Pavelin huomautuksen aiheutti se, että Romppainen oli ammatiltaan yksityisetsivä. Monista muista Helsingin yksityisetsivistä poiketen Romppainen oli maailmankatsomukseltaan vahvasti kallellaan vasemmistoon, ja selvitti pienestä maksusta työläisten ongelmia.

Itse asiassa Romppainen tunnettiin kaupungin parhaana yksityisetsivänä, ja hän eli pääasiassa perimällä valtavan paljon suurempia maksuja ratkoessaan porvarispiireistä saamiaan toimeksiantoja.

Pirtuun liittyvistä tapauksista anarkistisesti suuntautunut Romppainen ei kuitenkaan piitannut, sillä hänen mielestään kieltolaki oli kaikkien aikojen typerin lainsäädännöllinen kömmähdys. Porvarispiireissä Romppainen pystyi vaivatta liikkumaan, koska oli työväenluokkaisuudestaan huolimatta tavattoman lukenut mies.

Nyt Romppaisen silmät kiiluivat jo veikeästi pirturyyppäjäisten innostamana. ”Mutta Pavel, minä olen pelkkä anarkistibandiitti, kuten sinäkin. Ei kukaan voi syyttää minua siitä, jos joskus ratkon elantoni ansaitsemiseksi myös porvareiden ongelmia. Et itse myöskään kysy, kuka omistaa laivasi lastin. Eikä Ollikaan katso, onko hänen asiakkaansa fasisti vai työläinen. Myös Hitler veistää puuta, olipa sitten kyseessä porvarin työmaa tai työläisen. Minä en osaa espanjaa, mutta ehkäpä oppisin sitä etelänmaan kaunottarelta!”

”Koska meistä tulisi selkeästi hieno lisä tasavaltalaisten armeijaan, lähtekäämme siis matkaan”, julisti pöydälle hypännyt Olli Ohmi silmät kiiluen. ”Pavel, etsi meille laiva...”

Toimeksianto tuskassa

Kovasta krapulasta kärsivä ja pahanhajuinen etsivä Romppainen istui toimistossaan. Hänen silmänsä olivat punaiset ja mielikuvat edellisestä yöstä olivat sekavia. Hän oli herännyt aamulla Olli Ohmin kanssa pienestä saaresta Helsingin edustalta, vailla mielikuvaa miten sinne oli hankkiuduttu. Onneksi he saivat lopulta veneen kuljettamaan itsensä pois ja huonovointinen Romppainen käveli toimistolleen.

Romppainen oli sentään vaihtanut vaatteensa ja peseytynyt. Toimisto oli pieni mutta mukava, kalustuksena oli lähinnä puhelin, kirjoituskone, kortisto ja kirjahylly, johon oli kerätty Romppaisen suosimaa kirjallisuutta salapoliisitarinoista historiallisiin tutkimuksiin asti. Nyt Romppainen tarkasteli kirjanpitoaan, ja totesi, että hänen olisi hankittava taloudellsesti merkittävä toimeksianto mahdollisimman nopeasti.

Juuri silloin puhelin soi ja Romppainen vastasi nopeasti toivoessaan ratkaisua taloudellisiin ongelmiinsa. ”Etsivä Romppaisen etsivätoimisto, puhelimessa etsivä Romppainen.”

Pahaksi onneksi puhelimesta kuului kuitenkin kuvottavan sivistynyt, ylimielinen ja ilkeä ääni. ”Etsivä Romppainen? Täällä on ystävänne filosofian tohtori, vuorineuvos, kreivi, Oy Snällberg AB:n toimitusjohtaja, diletantti, jääkäri, reservin majuri Eugen Snällberg...”

”Ei tarvitse kertoa koko sukuhistoriaa”, pisti Romppainen väliin pillastuneena puhelinsoitosta, ”mitä asiaa?”

”Lähteeni kertovat, että olitte eilen jälleen humalassa. Nauroin aamiaisella katketakseni. Valitettavasti minulla on jälleen tärkeämpääkin tekemistä. Rupatellaan taas joskus.”

Snällberg löi luurin korvaan. Romppainen kiroili mielessään. Ulrich Snällberg oli upporikkaan aatelissuvun äärimmäisen ylimielinen vesa, joka oli aikoinaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi jääkäreihin ja luonut uran valkoisessa armeijassa. Äärimmäisen ylimielinen ja vallanhimoinen Snällberg oli valitettavasti myös erittäin lahjakas, ja menestyi kaikessa, mihin ryhtyi. Hän oli siirtynyt armeijauransa jälkeen nopeasti akateemiseen maailmaan ja kirjoitettuaan väitöskirjansa hän oli nostanut jo kuolemassa olleen perheyrityksensä uuteen kukoistukseen ja rikastunut entisestään.

Nyt Snällberg vietti miljonäärin elämää seurapiireissä, ja harrasti mitä omituisimpia asioita tyydyttääkseen toiminnanhimoaan. Jo neljäkymmentä vuotta täyttänyt mies oli edelleenkin eräs Suomen yleisurheilun keskeisimmistä hahmoista. Tärkeimpiä harrastuksia näyttivät nykyisin olevan fasistien kanssa vehkeileminen ja Helsingin työläispiirien poliittisen ja rikollisen alamaailman vakoileminen. Romppainen oli noussut Snällbergin silmätikuksi, koska upporikas aatelismies ei voinut sietää alkoholia nauttivaa yksityisetsivää.

Raivosta ja krapulasta tärisevä Romppainen hätkähti puhelimen soidessa uudelleen ja vastasi nopeasti peläten kuulevansa taas arkkivihollisensa äänen. ”Etsivä Romppaisen etsivätoimisto, puhelimessa etsivä Romppainen!”

Puhelimessa kuului kuitenkin olevan hätääntynyt nuori nainen. ”Tarvitsen etsivän palveluksia... Kuulin, että te olette hyvä mies...”

Romppaisen silmien punotus väheni, käsien tärinä rauhoittui hermojen muuttuessa raudaksi, hiki haihtui otsalta, ja ääneen astui miehekästä voimaa krapulaisen köhinän poistuessa. ”Kyllä. Etsivä Romppaiseen voitte luottaa. Mistä on kyse?”